Kirjailijaksi peilin vankilasta

aurinko,miksei se muuta muhunkin?

2006-03-25T14:45:00+02:00

Miksi se,että maailma näyttäytyy valoa vasten tuntuu niin kauhealta.Mä katson omia silmiäni ja niiden pohjalla asuu surumielisyys.Se on jotenkin siellä aina,vaikka mulla olisi hyvä olla.Nyt on hetkittäin toki aika paha olla.Vaaka näytti tänään lukemia, joita en ole pariin kuukauteen nähnytkään.Kauhea mielihyvä.Aaarg...mä en halua tähän.Tai haluanko?
Kun voisi poimia vaan ne hyvät asiat,ihana laihuus.Kevyt keho ja enkelimäiset askeleet.Joo,oven takana kotona painajainen.Kaloreita...kaloreita...kaloreita.Ei mitään muuta kuin tuskaisa taistelu ensin nälkää vastaan ja sitten itseäni vastaan.
Paska puhetta on se ihan eteerisyys anorektikolla...mitä eteeristä on hankkia varjot silmien alle ja melkein pyörtyä joka ikisellä juoksuaskelella?Tai kuolla.Mä en halua kuolla.

Mä en voi nyt tästä romahtaa,mun terapiakin loppuu ylihuomenna.5 vuotta.Säälittävää.Hengissä säilyttävä. Onko mulla paha olla siksi,että se loppuu.Alitajuisesti auttakaa mua.Pakko mun on seistä omin jaloinkin.
Neiti päivänsäde murjottaa taas.

Huomenna mä sanon itselleni jotakin kaunista ja lupaan syödä.

pudotus?

2006-03-23T14:11:00+02:00

Jotenkin vaatisi ihan hirveästi voimia koota itsensä taas terveiden maailmaan. Se risteily toimi mulle ihan liian hyvänä kimmokkeena laihduttamiseen. Tyhjentäytyminen on vallannut paljon ajatusmaailmaani kouriinsa.Ihan oikeasti olen havahtunut miettimässä menisköhän oksentamaan...taas.Ei helvetti,mä vihaan sitä puuhaa ja en mä edes ole siinä kovin hyvä.Mulla menee kauheasti aikaa saada kaikki ulos. Ja kyllähän mä tiedän ettei kaikki kuitenkaan tule.Mutta mä en olekkaan koskaan ahminut vaan oksentaminen on seurannut ihan tavallisia annoksia.

Mä en ole siihen lähtenyt,mutta laksot on ostettuna ja kertaalleen jo yliannostettuna.En mä halua tehdä sitäkään...mä inhoan itseäni näiden tempausten jälkeen.Mä ällötän itseäni.Ei kunnon anorektikko tee niin...kunnon anorektikko lähtee jumppaamaan tai juoksemaan.

En mä tiedä mihin suuntaan mä haluan mennä.Tai tiedän...en mä halua päätyä enää sairaalaan.Mä haluan olla terve ja onnellinen.Kenties nää takapakit vaan kuuluu asiaan?

Ei otsikkoa

2006-03-20T11:14:00+02:00

Vaikka sitä uskoo olevansa jo yli pahimmista sh:n toimintatavoista tulee tilanteita, jossa vanha malli kytkeytyy päälle.Näin kävi risteilyllä, jota ennen oli hieman paastoillut että voisin syödä buffet-pöydästä jotakin ilman kamalaa morkkista. Kävipä kuitenkin niin ettei tarjolla ollut juuri mitään syötävää minulle ja ruokailu jäi närppimiseksi.Muuta ruokaa ei sille päivälle ollut tarjolla sitten enää.Illan kuluessa tuli tanssittua 4-5 h tuntia putkeen ja sitten menin nukkumaan.Vatsa oli kipeä nälästä ja kurisi. Oli vaikea nukahtaa,ihan niin kuin ennen anorektisena. Mä valvoin monta vuotta öisen nälän kanssa. Päivisin nälän pystyi ohittamaan ja unohtamaan,mutta öisin se ei ollut niin helppoa.

Seuraavana aamuna aamupalalla toistui se, etten löytänyt mitään sopivaa syötävää ja syömättömyys oli ainoa ratkaisu. Nyt iski jo pyörrytys, palelu ja tärinä. Laivan saapuessa satamaan ja aulassa odotellessa väen paljoudessa ovien aukeamista kaaduin suorilta jaloilta lattian tasoon kylmän hikisenä. Kukaan ei onneksi huomannut mitään. Oli tajuttoman heikko ja huono olo.

Ja silti...sisimmässäni mä nautin olostani ihan sairaalla tavalla. Olo oli niinkuin ennenkin,kontrolloitu.

mun taustoja

2006-03-15T15:13:00+02:00

Mä kirjoitin ensimmäisen kirjani, tai siis se julkaistiin, mun ollessa 23-vuotias.

Mä tein kirjaan tulevaa aineistoa reippaan vuoden verran ja en varsinaisesti kirjoitustyötä tehdessä ollut edes kovin varma mitä niistä kaikesta laittaisiin kirjaani.Vasta kustannussopimuksen tehdessäni pohdin kustannustoimittajan kanssa matskut teokseen.

Mun kirjoittajan ura lähti kai virallisesti siitä kun mut palkittiin valtakunnallisessa kirjoituskilpailussa, johon oli osallistunut 3000 tekstiä ja meitä palkittuja oli 9. Mä kirjoitin aiheesta kotini,tarinaa mun lapsuudenkodista,jossa ei ollut hyvä olla.

Sen rohkaisemana mä lähetin ekan käsikirjoitukseni muutamaan kustantamoon ja heti tärppäsi,tosin tuli myös monta "ei-kiitos"-kirjettä muilta kustantamoilta.Oli huikeaa selvitä heti eteenpäin kun kaikesta lähetetystä tekstistä julkaistaan keskimäärin 2 %. Siitä alkoi varsinainen urakka, joka otti muutaman kuukauden.

Mä olin opiskellut kirjoittamista vuoden,proosaa ja lyriikkaan,mutta olin siis ihan vihreä julkaisemaan mitään.Opettajalla olin luettanut joitakin novelleistani,mutta periaatteessa kustannustoimittaja oli ensimäinen joka luki koko käsiksen.

Myöhemmin lehtiartikkeleiden kautta tuli arvostelujakin toimittajilta.

Anoreksiasta toipuminen on helvetin hirveää...juuri se tunne kun lempivaatteet ei enää mahdukkaan.Mulla meni puoli vuotta ennen kuin pystyin hävittämään vanhat vaatteet.Mä haaveilen mahtuvani sen kokoisiin vaatteisiin joskus,mutta tajuan ettei se ole mahdollista ilman sairastumista.Mutta joitakin niistä housuista ei voi muut korvata.Mun vaatteilla ja mulla on historia...typerää...mutta niin se vaan on.

Mä katson mun nykyisiä vaatteita ja tunnen häpeää...mä en mahdu kokoon 32 housuissa ja tunnen oloni valtavaksi.Mutta pakko on selvitä ja jotenkin hyväksyä itsensä...milloin se tapahtuu on arvoitus. Joinakin päivinä unohdan kokoni,joissakin tilanteissa se ei ole oleellista.Baletti on mulle yksi tärkein niistä tilanteista.Mä pystyn mihin vain kovalla työllä ja mun on pakko rakastaa kehoani,jotta saan sen taipumaan asentoihin,joita haluan.Mä olen ylpeä vartalostani siellä,uskon olevani kaunis.Miksi se ei kestä kun astun tanssisalista ulos?

Ei otsikkoa

2006-03-09T14:59:00+02:00

Mä ensimmäisen kirjani kanssa olin vähän omanlaisessa odotustilassa.Sanat purkautuivat ihmeellisen helposti ja mä mietin paljon sitä lukeeko tätä kirjaa koskaan joku muu joka näitä tunteita elää.Lukihan sitä,ensimmäiset kirjani tulivat myyntiin mun ollessa sisällä Lapparissa syömishäiriö-osastolla.Hoitajat ja lääkärit luki kirjaa,sitä lukivat kanssasisaret ja läheiset.Myöhemmin se levisi kirjastoihin ympäri Suomea ja isot kirjakaupatkin otti sen myyntilistalle.

Kaikki oli hirveän häkeltävää,mä näin netissä keskustelupalstalla ketjun,jossa mun kirjani hahmot heräsivät eloon.Siellä puhuttiin Nikitan ongelmista,Nadjan heroiiniyliannostuksesta...kaikesta mitä mä olin kirjoittanut.Mun teksitä heräsi eloon.Mahtavaa.Pelottavaa.

Ekan kerran mä tajusin miksi ihmiset kirjoittaa salanimillä.On helpompi piiloutua tekaistun identiteetin taakse.Mä kirjoitin omalla nimelläni,joten mä en pystynyt piiloutumaan.

Aluksi kirjan edustamistilaisuudet tuntui ihan hirvittäviltä.Nuo ihmiset lukevat mun kirjan ja arvioivat sen.Tuntui siltä kuin samalla muakin arvioitaisiin.Sitten siihen tottui pikkuhiljaa.Ja sitten ei jaksanut suuremmin välittää.Parhaalat tuntui kun joku kertoi kirjan herättäneen reaktioita,ajatuksia ja tunteita.Keskustelua.

Mä olen muuttunut tuon kirjan esittämästä tytöstä...kaipa musta on kasvanut nainen.Sen tajuaminen on niin vaikeaa välillä,mä olen hylkäämässä aliravitun kehoni.Kaikki housut eivät mahdu enää ja vaaka näyttää paljon korkeampia lukuja.Ristiriita.Kirjoittaako nyt toipumisesta vai siitä kaipuusta takaisin anoreksiaan.Vai kenties niistä huumehöyryisistä vuosista.On vielä niin paljon sanottavaa.Yksi kirja ei siihen riitä.

Toisaalta mä kirjoitan rinnalla nuorten kirjaa,fiktiota.Tai toisaalta eihän näpistely ole sinänsä fiktiota,mutta mä en ole sitä tehnyt.On helpottavaa luoda myös tekstiä,jossa mä voin hypätä sisään maailmaan josta on mun kohdalla ikuisuus jo aikaa vierähtänyt.

Pari päivää sitten otin yhteyttä kustannustoimittajaan sähköpostitse.Kerroin ääneen tekeväni uutta kirjaa.Sillä sen ikään kuin löi itsellekin lukkoon.Mä kirjoitan taas.Annan sen syntyä ajallaan,niin kauan kuin se ottaa.Samalla mä tiedän nyt vähäsen mitä tulevaisuudessa on odotettavissa.Kaikki ei ole enää niin pelottavaa kuin edellisen kohdalla.

Tässä mä nyt olen...

2006-03-03T11:34:00+02:00

Mä olen tässä.

Uusi kirja syntyy sivu kerrallaan ja kappale kerrallaan se tuo takaisin kaiken sen mikä on joskus koettu.Eka kirja oli rankempi kirjoittaa, nyt mä oikeastaan pystyn jo naúttimaan tästä prosessista.Tottakai jonkin verran mä taas annan itsestäni niille sivuille ja se ei aina ole niin helppoa.

Mutta nyt on aika kertoa siitä kaikesta minkä mun anoreksia joskus kuihdutti pois.Kaikki ne vaiheet, jotka piiloutui sinne peilikuvan taakse ja murskaantui vaa'an alle.Kyllä mussa on niin paljon muutakin...pakkohan mulla on olla!

Mä olen paljon muutakin.